Raamatun kerronta lapsille

Raamatun teksteistä valtaosa on kertomusten muodossa; Vanhassa testamentissa noin puolet ja Uudessa testamentissa noin kaksi kolmasosaa kaikista teksteistä on kertomuksia. Raamatunkertomukset ovat kertomuksia ihmisistä, jotka ovat kohdanneet Jumalan ja Jumalasta, jonka läsnäolo voidaan kokea historiallisissa tapahtumissa. Israelin kansa ja nykyään kristillinen seurakunta todistavat kokemuksistaan Jumalasta kertomalla Hänestä. Tieteellisissä tutkimuksissa Raamatun opettamista tarkastellaankin nykyään usein kertomusten kautta. Kertomuksiin on helppo samastua ja eläytyä itse, minkä vuoksi erityisesti lapset ovat kiinnostuneita kertomuksista. Raamatunkertomuksilla kannattaakin täyttää lapsen mieli.

Raamatun kerronnassa on hyvä edetä rauhallisesti ja antaa kuulijoille mahdollisuus ”nähdä” kertomuksen tapahtumat omalla sisäisellä näyttämöllään. Hyvä kertomus myös tarjoaa kuulijalle mahdollisuuden samastua kertomuksen päähenkilöön. Kertomuksen voi myös kertoa jonkin toisen henkilön näkökulmasta. Esimerkiksi kerrottaessa Jeesuksen ihmeteoista voi kertoa joko jonkin opetuslapsen tai vaikkapa Jeesuksen parantaman sairaan näkökulmasta. Tällaiset kertomukset kiinnostavat varmasti ja kuulijoiden mielenkiinto saadaan säilymään, vaikka kertomus olisikin jo hyvin tuttu. Raamatunkertomuksen tulisi koskettaa kertojan omia tunteita; sillä jos lapsille välittämämme kokemus on meille tärkeä, siitä voi tulla tärkeä myös lapselle.

Aloitus on tärkeä osa Raamatun kerrontaa. Kertomus tulee aloittaa siten, että lapsen uteliaisuus saadaan vangittua – mutta kuitenkin lyhyesti. Itse kertomus on pääasia! Kertomus voidaan aloittaa monella tavalla; voi mennä suoraan kertomukseen tai lapsille voi esittää kertomukseen johdattelevan kysymyksen. Yksi vaihtoehto on myös kertoa kertomuksen keskeltä poimittu jännittävä osa tai esimerkkikertomus vaikka omasta elämästä. Koko kertomusta ei kuitenkaan tule kertoa heti aluksi muutamalla sanalla (”Kerron teille Daavidista, joka tappoi Goljatin yhdellä kivellä”) eikä lapsilta ole tarvetta kysyä alussa, ovatko he jo kuulleet tämän kertomuksen. Tutummissa kertomuksissa (esimerkiksi Sakkeus) kertomuksen päähenkilön nimeä ei kannata mainita ensimmäisenä, ja myös kaikki lapsille vieraat termit on tarkoituksenmukaisempaa tuoda esiin vasta myöhemmässä vaiheessa.

Kertomuksen tapahtumat voi koota itselleen muistiin tukisanoina erilliselle paperille. Se helpottaa kerrontaa, mutta suoraan paperista lukua on hyvä välttää. Omin sanoin kerrottu kertomus tekee kertomuksesta elävän ja se jää yleensä paremmin mieleen. Kertomuksessa tulee olla aina yksi tarkasti kuvailtava henkilö, josta tulee kertomuksen päähenkilö eli sankari. Raamatussa on kuitenkin menestyvien ja suorituksiin kykenevien henkilöiden rinnalla myös henkilöitä, joiden elämässä on kärsimystä, uhrautumista ja ahdistusta. Nämä henkilöt eivät ole sankareita saavutustensa vuoksi, vaan sanojensa ja sanomansa vuoksi. Kertomuksen sankarin ei siis tarvitse olla tekojensa perusteella sankarillinen, vaan hän voi olla myös niin sanotusti antisankari, ”reppana”. Kertomuksen huippukohta on yleensä kertomuksen lopulla, jolloin kertomuksen ongelma ratkeaa ja sen mahdollinen sankari voittaa.

Kertomus kannattaa lopettaa lyhyesti ja jämäkästi. Kertomuksen ydin ja pääajatus tulee tuoda selkeästi esiin. Jos sellaista ei kertomuksessa ole, itse kertomus puhuu puolestaan. Kertomuksen ydinajatuksesta on hyvä keskustella lasten kanssa kerronnan jälkeen. Kerronnassa on yleisesti hyvä auttaa lapsia ymmärtämään kertomuksen tapahtumien olevan totta, ei satua. Tärkeää on muistaa myös se, että pitäessämme Jumalan sanaa esillä Jumala itse puhuu Pyhän Henkensä kautta, me olemme siinä vain välikappaleita.

Erinomaisia välineitä lisätietojen hankkimiseen Raamatun kerronnasta ovat Pertti Luumin kirjoittamat kirjat. Yllä olevassa tekstissä on käytetty lähteenä Luumin teoksia Taitava kertoja ja Rakkaudesta Raamattuun. Nämä kirjat ovat melko vanhoja, mutta sisällöltään varsin hyviä. Uudempia Luumin teoksia ovat muun muassa Kertojan käsikirja sekä Kertominen – ajaton kommunikoinnin väline.

Marja-Liisa Pitkäranta